Ensimmäinen kuva kaveristamme. Siellä se rennosti jalat ristissä lepäili. Rento tyyppi. =D
Pikkusuuri perheenlisäys oli tarkoin suunniteltu juttu. Keväisen Amerikan matkan aikana yritimme jo lasta, mutta siellä ei vielä onni ollut matkassamme. Olimme pettyneitä ja itse valmistin itseäni siihen, että tästä voi tulla pitkäkin prosessi. Laskin mielessäni, missä vaiheessa olen valmis luovuttamaan ja kysymään joltakin adoptiosta. Kotiin palattuani ajattelin maksimoida onnistumisen ja ostin testejä, jotka kertoo parhaimman hetken tulla raskaaksi. Koska useampi tikku laskemani "hedelmällisyyden" aikana oli negatiivinen, ajattelin, että sekin mahdollisuus meni siinä, en ole enää tälle kuulle "tuottelias" ja varauduin jo siihen, että seuraavassa kuussa aloitan valmistautumisen hyvissä ajoin, ettei vaan aikaikkuna mene ohi.
Viikko sitten sunnuntaina (7.6.) alkoi "kuukautiskivut". Totesin jo murulle, että huomisaamuna minulla on sitten menkat. Ei ollut. Outoa. No, kyllä ne sitten viimeistään huomenna alkaa. Ei alkanut sittenkään. Edelleen outoa. Ei kuukautiskivut ole koskaan kahtapäivää ennen alkaneet. Kolmantena päivänä aloin miettiä, mitä tämä voi olla. Olihan jo mennyt jo kolme viikkoa edellisten alkamisestä. Aloimme miettiä mahdollisuutta, voisinko olla raskaana. Olisiko se voinut käydä näin onnekkaasti, ihan vahingossa sattumalta, ilman tarkempia ajoituksia. Yritin edelleen olla enemmän pessimisti kuin optimisti, pessimisti ei pety. Odotin vielä muutaman päivän, mutta kuukautiskivut eivät vain ottaneet loppuakseen. Lopulta annoin periksi ja kävin ostamassa raskaustestin illalla. Samana päivänä meillä oli töissä ollut paistettuja muikkuja, joiden maku nousi suuhuni uudelleen ja uudelleen, ajattelin, että olin saanut jonkun ruokamyrkytyksen niistä. Illalla vielä mietittiin, että pistikö muikut minun kroppani sekaisin, vai olisiko meillä oma muikku uunissa. Muikkukukko kenties tulossa?
RV20
Vaikka testi oli tehty illalla suositellun aamun sijaan, se näytti varovaisen positiivista tulosta. Mietimme, että voisiko se olla oikeassa, testin teon aikana olin rikkonut kaikkia sääntöjä, mitä siihen oli määritelty: Siispä ostamaan vielä toinen testi, sellainen, joka näyttää sen ajankin ja aamulla tekemään uudestaan. Perjantai aamu. Nyt kieli keskellä suuta ja kaikki meni ohjeiden mukaan. "Raskaana 2-3 viikkoa". Yritin pitää itseni mahdollisimman tyynenä, kun menin herättämään murua töihin. Tarkoitus oli antaa hänen itse nähdä tikku, jossa oli selkeä viesti, mutta en malttanut odottaa. Päästin sanat jo suuta ennen aikaisesti: "what's up daddy-O? Meille oli tulossa muikku. "
Töissä oli hankala pitää turpansa kiinni, kun muutenkin on niin suulas tyyppi. Teki mieli sanoa kaikille, että olen raskaana. Erityisesti työntekijöilleni ja kolleegoilleni, en salaa heiltä mitään. Nyt piti vain pitää ajatukset siinä, että mitään seulantaa ei ole tehty, ei tiedetä onko kaikki kunnossa. Hommat voi olla pahastikin pielessä, pitää käydä ensiksi neuvolassa ja varmistaa, että kaikki on OK ja sitten kertoa julki.
Ajatuksen kanssa olemme eläneet nyt kolme päivää. Perjantaina kävimme yhdessä ulkona syömässä ja keskustelimme, minkälaisia vanhempia me tulemme olemaan, mikä on meidän ideologia ja mitä me aiomme lapsellemme opettaa. Emme halua muoviroskaa lapselle, sikäli mahdollisimman ekologinen. Jos jotain hömpötystä, mielellään kirpputorilta. Ei karkkia ja keksejä kaapissa lojumassa. Toinen aikoo olla natsi, toinen on mielissään siitä, koska pääsee näyttämään hyvältä tyypiltä tiukan vanhemman rinnalla.
Muru lähti eilisaamuna työkavereiden kanssa mökille ja itse olen ollut muikkukukkoa kasvattamassa. Aina kun vatsaan sattuu, ajattelen, että siellä se pesää itselleen rakentaa. Pelkään painoni nousua, muikku on saanut minulle vatsaan valtavan turvotuksen ja pelkään, että en saakaan rasvavarantojani kulumaan kuten olin haaveillut pudottavani vähän painoa häihin mennessä. Olen valmis toki ottamaan vauvan mukana tullee kilot vastaan, mutta kun pitäisi alleja vähän kaventaa ja mielellään myös reisiä, nyt on niin kaamea turvotus, että alan näyttää Jabba the Hutilta. Pitää varmaan ostaa isompi kolttu häämekoksi.
Tälläkin hetkellä vatsa kipristelee ja oikeasti inhoan sitä kipua, mutta yritän olla ajattelematta. Vähän sellainen katkeran suloinen fiilis: meidän lapsi tekee pesäänsä sinne, joten parempi olla vihaamatta tätä kipua.
Toivottavasti kaikki menee hyvin. Olen nyt jo niin kovasti kiintynyt tähän Muikkuun.
Takaisin tähän päivään. Neuvolan laskennan mukaan nyt on menossa 33+6 eli 34. raskausviikko. Itse taas haluamme laskea ultan saaman tarkemman aikataulun mukaan, eli nyt on menossa 34+2 eli 35. raskausviikko. Laskettuun aikaan olisi 6 viikkoa ja päivä. Vähitellen alkaa jännittää!
Elokuussa minulla todettiin raskausajan diabetes ja olen piikitellyt itseäni syyskuusta lähtien eli toisin sanottuna hoitanut diabetestä piikeillä, se ei tahtonut pysyä ruodussa pelkällä ruokavaliolla. Sen verran olen katkera neuvolalle, että neuvola suositteli syömään kaurapuuroa, jotta sokerit pysyisivät tasaisena. En pitänyt puurosta (en pidä vieläkään), mutta söin sitä aamu- ja iltapalaksi. Sokerit olivat aina koholla. Jouduin lopulta äitiyspoliklinikalle diabeteshoitajalle ja hoitaja totesi ensimmäisenä, että puuro on varmasti ollut yksi tekijä, joka on pitänyt minun sokereita koholla. Suututti silloin ja edelleen hiukan ärsyttää se, että osa kohonneista sokeriarvoista on voinut johtua puuron syömisestä. Noh, se ei kuitenkaan ollut raskausajan diabeteksen syy ja noin 30 raskausviikolla diabetes meni pahempaan suuntaan ja jouduin lopulta tuplaamaan diabetesannokseni. Ajoittain olen muistanut jopa pitää ruokavaliostani huolen, mutta jouluna tuli pahasti rikottua kaikkia ruokavalio sääntöjä, suklaata oli joka suunnalla tarjolla!
Aamupahoinvoinnit ovat onneksi helpottaneet. Oksentelin aamuisin aina raskausviikolle 22 asti. Osittain varmasti saatu lääkitys ja osittain opittu ruokailurytmi ja -tavat vaikuttivat siihen, että oksentelu on loppunut. Ja onneksi loppui ennen Hawaijin reissua!
Muikun ensimmäinen joululahja. Aivan ihana! Kajaanin ukilta ja mummilta tuli vielä PALJON lisää!
Viimeisimmän ultran mukaan Muikku voi kuitenkin hyvin. Hän kasvaa normaalia vauhtia, pikkuisen jopa keskikäyrän yläpuolella pituudessa. Ympärysmitassakin kaveri on ehkä pikkuisen keskiarvon yläpuolella, joka sinällänsä ei minua yllätä. Itse olin lyhyt ja pyöreä ja muru taas oli pitkä ja.. noh, tukeva. ;D Minä olin 48 cm 4700 grammaa, kun muru oli 54 cm ja 4400 grammaa, joten en edes oleta lapsemme syntyisi alle kolmikiloisena.Samoin usea äidinpuoleisen suvun lapsi on syntynyt liki tai yli viisikiloisena, joten olisi epärealistista olettaa, meille syntyisi jotenkin pienempi tapaus.
Minä noin 25. raskausviikolla kuherruskuukaudellamme Hawaijilla.
Varmuudella voimme sanoa, että toisella puolella kasvoja ei ole huulihalkiota ja että hänellä on vasemmassa kädessä viisi sormea... Sukupuoli taas on edelleen pienimuotoinen arvoitus. Ensimmäisessä ultrassa saimme hyivn savolaisen vastauksen "se voi olla poika tai tyttö, jolla on napanuora jalkojen välissä". Toisessa ultrassa taas sain kuulla, että "ei täällä ole mitään poikaan viittaavaa, mutta lapsen jalkapöytä on niin pahasti nivusissa kiinni, ettei sieltä näe yhtään mitään.". Just. Kolmannella kerralla taas lääkäri oli näkevinään kivesparin ja muuta poikamaista varustetta. Koitapas tästä sitten ottaa selvää...
Edelleen, nyt raskausviikolla 35, tunnen Muikun liikkeet erittäin selkeästi. Monet lähteet ovat sanoneet, että loppuvaiheessa raskautta lapsen liikkeitä ei enää tunne niin hyvin, johtuen tietysti kaverin kasvusta ja tilan vähyydestä, mutta meillä se ei pidä kyllä vielä ainakaan paikkaansa. Kaveri on kääntynyt jo pää alaspäin, mutta se ei estä jalkoja ja käsiä heilumasta. Välillä tulee oikein napakoita potkuja kylkeen ja kädet heiluu aika ajoin. Ei ole vielä kertaakaan ollut tarvetta liikelaskennalle (10 liikettä pitäisi tuntua illalla ennen nukkumaan menoa tunnin aikana). Kun erään kerran heräsin aamuyöllä neljältä aloin lampaiden sijaan laskemaan kaverin liikkeitä. Siinä vaiheessa, kun olin saanut kolmesti 25 sekunnin välein napakan potkun sisältäpäin, totesin, ettei syytä huolelle ole, ei tarvinnut jatkaa puoltatoista minuuttia pidempään sitä laskemista, kaikki oli OK. Tänäänkin, kun kyljelleni olen mennyt leffaa katsomaan, alkaa hervoton potkiminen kylkeen. Kaikki siis kunnossa.
Uuden vuoden Hawaiji -bileiden masu RV34+5
Monet tuttavani (ja ehkä myös tuo mieheni) ovat naureskelleet ja osittain ehkä kauhistelleetkin ostoshurmaani, joka minulla on ollut menossa jo monta kuukautta, suurinpiirtein kolmannelta raskauskuulta lähtien. Oma pahin pelkoni on kuitenkin ollut se, että loppuraskaudesta kärsisin esimerkiksi niin kovista selkäkivuista etten pystyisi enää hoitamaan asioita, joten halusin olla hyvissä ajoin liikenteessä. Samoin en halunnut tuhlata liikaa rahaa (eli ostella uutena) ja olla samalla vielä ekologinenkin, joten kiertelin vapaapäivinäni ja reissuilla kirpputoreilla, joissa ostelin erikokoisia vaatteita (mielellään noin euro tai alle / kpl, erikoisvaate sai maksaa vähän enemmäkin), petivaatteita, kirjoja jne. Teen tulevaisuudessa vielä varmasti tarkemman listauksen ostoksistani, mutta olen tyytyväinen hankintoihini. Paljon on hankittu, eikä mielestäni liikaa rahaa ole tuhlattu. Isoimman ostoksemme, Britaxin rattaiden, hinta on vielä auki, kun en ole kysynyt murun veljeltä ja hänen vaimoltaan, paljonko he niillä pyytävät. Turvakaukalon sain kuitenkin lähes ilmaiseksi, joka tasapainottaa tilannetta mukavasti. Kun olimme säästäneet tällaisissa asioissa aimo summan, ei harmittanut sitten ostaa uutena Stokken Stepp -syöttötuolia, jota ei tuntunut käytettynä löytyvän. Nyt ostoslistalla on enää periaatteessa tuttipullojen tuttiosat, patjat sänkyyn, vanna, lääkekaapin sisusta ja tutinpidike sekä makuuhuoneen uusiksilaittoon liittyvät tarvikkeet. Haluan siis ajatella, että olemme hyvällä mallilla. Kuutisen viikkoa aikaa pistää nämä asiat kuntoon, joten homma on hallittavissa.
Varusteet joskus kesällä, nyt laatikoita on melkein tuplat, eivätkä ne enää sovi kiinnikään.
Kovasti olen myös jo opetellut etukäteen lapsen kotiruokintaa, koska tällä hetkellä ainakin kiehtoo ajatus itsetehdyistä lasten soseista, mutta niistä sitten lisää, jos innostun siitä vielä silloin kun aika on ajankohtainen. Nyt sitten alkaa todellakin viimeinen lähtölaskenta: 4 työpäivää jäljellä ennen kuin äitiysloma alkaa. Alkaa ollakin aika loppusuoralle, alan olla niin tuhdissa kunnossa, ettei edes isoin talvitakkinikaan sovi enää kiinni.
Mukavaa uutta vuotta kaikille ja jospa nyt töiden jäädessä pois aikatauluistani hetkeksi löytyy taas aikaa bloggailulle!
- Jaana
