Mitä oikein tapahtui?

Juu, olin siis pienessä onnettomuudessa. Lupauduin tulemaan aamuvuoroon lauantaina yhtään katsomatta lauantaiaamun bussivuoroja. Kotona sitten selvisi, että on lähes tulkoon mahdoton päästä töihin julkisilla lauantaiaamuna ennen kello seitsemää. Yksi ainoa bussi olisi vienyt minut yhden bussipysäkin välin ja sen jälkeen olisin joutunut kävelemään vielä rivakkaa vauhtia pari kilometriä sillä tuloksella, että hyvällä tuurilla, oikaisten kavuten jäistä rinnettä ylös, olisin perillä 6.55 hikisenä ja raskaasti huohottaen. En ikinä halua olla myöhässä, joten en laskenut tätä minkäänlaiseksi vaihtoehdoksi.

Harkitsin siinä sitten taksin ja kävelyn välillä, mutta sitten minua suositeltiin kaivamaan mopo talviteloilta ja mennä sillä töihin. Katsoin lämpötiloja, aamulämpötila oli plussan puolell akokonaisen asteen ja päivällä se olisi ollut jo 6 astetta, joten uskaltauduin lähtemään mopolla. Tönsin mopon eteisestä takaisin pihalle ja lähdin ajelemaan. Tuossa kotikadulla huomasin, että peilit oli tuossa taistellussa vääntyneet ja rupesin jarruttamaan. Siinä samalla mopo sitten kellahti sivulleen ja minä kaaduin vasen puoli maahan. Vasen jalka oli mopon alla jumissa enkä saanut sitä vetämällä pois, joten otin vapaan jalan avuksi ja työnsin mopon pois jalan päältä. Vuorokautta myöhemmin voin sanoa, että shokki oli päällä, hetken aikaa tärisin ihan hervottomasti, mutta pakotin itseni jatkamaan matkaa. Koko matkan aikana nopeuteni ei ylittänyt 30km/tunnissa, koska pelkäsin koko ajan uutta liukastumista, vaikkakin maa oli pääsääntöisesti sula. Jossakin välissä huomasin, että nilkkaa ei pysty taittamaan ilman kauheaa huutoa. Viimein pääsin töihin, katsastin mopon pahimmat vammat ja lähdin kävelemään sisälle, siinä vaiheessa huomasin uudestaan, että kävely on yhtä helvettiä, anteeksi kielenkäyttöni. Kävin vaihtamassa vaatteet ja mietin samalla ensiapu ohjeita: kylmä, koho, kompressio. Nilkutin lähimmälle ensiapu pisteelle, mutta mielestäni ei siinä näkynyt kylmäpussia eikä kiristyssidettä. Kävin hakemassa työpuhelimen ja katsoin kenelle olisin voinut soittaa, mutta kun kukaan ei ollut talossa vielä siinä vaiheessa. Nilkutin lähimpään vähän suojaisempaan huoneeseen, kävin lattialle, nostin jalan ylös, aloin puristamaan nilkkaa ja odottamaan, että seuraava työntekijä tulisi auttamaan, jotta hän kävisi juoksemassa meidän ensiapuhuoneesta kylmäpussin ja kääreen, koska en todellakaan halunnut kävellä sinne asti. Olisin varmasti pystynyt, jos olisin ollut oma itsepäinen minäni, mutta ajattelin kerrankin tehdä, niin kuin suositeltaisiin, eikä rasittaa nilkkaa. 20 minuuttia odottelin siinä huoneen lattialla, että ensimmäinen apu tuli. Siinä vaiheessa alkoi shokki purkaantua. Aivan ihana, että pystyi vain päästäämään irti, itse ei tarvinnut enää miettiä, mitä seuraavaksi tehdään. Pian tulikin sitten ambulanssi miehet, minut vietiin KYSiin, ja todettiin nilkan nivelsiteen venähdys.

Minun täytyy antaa kyllä iso kiitos meidän työpaikalle ensiapukoulutuksesta. Itsekin olen käynyt ensiapukoulutuksen ja olen työpaikalla valmiusryhmän jäsen, joten tietotaidosta oli hyötyä, kun se onalle kohdalle sattui.

Viikon aikana nilkkalla on ollut hyviä ja huonoja hetkiä, pääsääntöisesti se voi hyvin ja pystyn jo kävelemään aika normaalisti, mutta ajoittain tulee yllätyäviä kipuja ja eilen oli koko ajan sellaista tasaista puuduttavaa kipua.

Nilkassa on ilmatyynyillä varustettu lasta, jota joudun vielä ehkä viikon pari käyttämään, huonolla tuurilla pidempäänkin. Olen kovasti yrittänyt ottaa nilkkaa normaalikäyttöön ja treenata, jottei jää mitään vammoja siihen. Tänään on sitten tarkoitus palata töihin nilkkatuen kanssa ja katsoa, miten se kuuden tunnin seisominen jalalle sopii.

Jospa se tästä vähitellen helpottaa!

-Jaana